Valikko Sulje

Suuri ajatus, peräti ”kuolematon oivallus”

Kaksi viikkoa sitten tuumailin tovin ajattelun, varsinkin riippumattoman ajattelun vaikeutta, jotta ei joutuisi omien ajatustensa ”vangiksi”. Ilahduttavaa on, että ajattelulla on tapana kehittyä ja niin kehittyvät myös ajatukset. Joitakin ajatuksiaan voisi kuvailla peräti ”kuolemattomiksi oivalluksiksi”. Ei siksi, että ne olisivat tieteellisesti koeteltuja ja ”kuolemattomia” vaan siksi, että ne ovat niin inhimillisiä. Joskus nämä ajatukset piirtyvät mieleen niin vahvasti, että muistaa vielä ajan ja paikan, jossa tuo ”kuolematon oivallus” on syntynyt.

Elettiin öljykriisin vuotta 1973 ja uudenvuoden aattona olimme edesmenneiden isäni ja äitini sekä sisareni kanssa tulleet autolla Parkanossa suuren pellon laitaan, josta Parkanon kauppalan keskusta näkyi hyvin. Olimme tulleet ”lähettämään ilotulitteita” taivaalle uuden vuoden 1974 kunniaksi. Samalla pellon laidalta näkyi hyvin muiden taivaalle lähettämät ilotulitusraketit. Varmasti öljykriisiin liittynyt synkkä uutisointi ja aikuisten keskustelut mietityttivät varmasti jonkin verran myös meitä apsia: ”Millainen tulevaisuus meitä odotti?”

Muistan esittäneeni itselleni tuolloin 31.12.1973 kysymyksen: ”Millaista on elämäni vuonna 2000?” Muistan, että en pohtinut tätä kysymystä pitkään, sillä tuolta illalta mieleeni on piirtynyt suuri – vankkumaton ajatukseni, peräti ”kuolematon oivallukseni”: ”Olen vuonna 2000 jo niin vanha, että sillä ei nyt oikeastaan ole enää mitään merkitystä, milaista elämäni silloin on. Se on varmaankin tylsää.” Niin. Sittemmin olen kumonnut suuren ajatukseni, sillä niin ajatteluni kuin ajatukseni on tältä osin muuttunut olennaisesti.

Aina havahtuessani siihen, että olen liian ehdoton ajatteluni ja joidenkin ajatuksieni kanssa, palaan tähän ajatukseen pian 46 vuoden takaa. Kannattaa antaa sijaa ajattelun kehittymiselle ja uusille ajatuksille.