Valikko Sulje

Laukaisetko ”heittoistuimen”, vaikka ”napaan koskee”?

Kun viime viikolla pohdiskelin mahdollisuuksia tai pikemminkin kykyämme oivaltaa niitä, on todettava, että ongelmanratkaisutaidot eivät ole milloinkaan yliarvostettuja. Niitä tarvitaan. Toki ajattelukin voi ”luutua”, vaikka yhteiskehittämisen ja palvelumuotoilun kaltaisten toimintatapojen yleistyessä riski siihen organisaatiotasolla vähentynee. Näin ainakin toivomme. Kaikkiaan yhteisön osallisuus ja aktiivisuus auttaa ongelmien tunnistamisessa ja myös niiden ratkomisessa.

Miten on minun – yksilön laita? Jokainen toivonee, että on ajattelija, joka kykenee ratkomaan ongelmia samaan aikaan luovasti ja tehokkaasti. Haluamme uskoa ratkaisevamme ongelmaa kuin ongelmaa objektiivisesti. Osaamme suhtautua asioihin riippumattomasti ja epäitsekkäästi – vai osaammeko?

Kun tarkkaan tutkailee, huomaa, että ”omassa navassa” on ikään kuin ”nyöri”, joka pitää meidät liian lähellä montaa ongelmaa. Silloin on ilmeinen vaara, että ajattelumme ”luutuu”. Tällöin tarvittaisiin ”heittoistuinta”, joka auttaa meidät nousemaan ongelman yläpuolelle niin korkealle, että ”oman navan nyöri katkeaa”. Toki voimme toivoa, että poikkeuksia olisi, jos ”poikkeus” sananlaskun mukaisesti ”vahvistaa säännön”.

Kun ongelmaan on tarpeeksi etäisyyttä, se auttaa näkemään syy-yhteyksiä uudella tavalla edellyttäen, että onnistumme ottamaan etäisyyttä. Laukaisetko sinä ”heittoistuimen”, vaikka ”napaan koskisi”? Se olkoon retorinen omantunnon kysymys, jonka jokainen voi esittää itselleen uudelleen ja uudelleen. Sen voinee esittää itselleen, vaikka ”nyöri omaan napaan” ei olisi niin vahva, että itseään ei olisi edes tarpeen jäävätä ongelman ratkaisusta.