Valikko Sulje

Futuurista preesensiin, passiivista aktiiviin ja kolmannesta persoonasta ensimmäiseen vai päinvastoin?

Kun arki on kiihkeimmillään, on olennaisen erottaminen tärkeämpää kuin koskaan. Tiedämme kokemuksesta, että etäisyyden ottaminen omaan työhön auttaa näkemään, miten sitä tekee ja miten sen voisi tehdä vielä paremmin. Niin kuin monet muutkin asiat, me kyllä tiedämme. Eri asia on, kuinka hyvin kiireessä tiedostamme ja kykenemme tosiasiallisesti toimimaan sillä tavoin kuin haluaisimme. Kun kiire on kovimmillaan, syvällinen ajattelu ja pohdiskelu jää vähemmälle jolloin rutiinit saavat vallan. En väitä, että rutiinit olisivat huono asia – päinvastoin. Rutiinit strukturoivat tekemistämme ja luovat työhömme tehokkuutta. Joskus vain on, että ”juutumme” rutiineihimme. Kun tekemisen ”sielu” katoaa ja vauhti kiihtyy, toistamme rutiineja yhä kiihtyvällä tahdilla. Kiire on jossain kohdassa niin kova, että ei enää itse näe, miten työtään tekee. Silloin pitäisi ottaa etäisyyttä työhön, jotta voisi nähdä, miten työtä tosiasiallisesti tekee ja miten sen voisi tehdä vielä paremmin.

Niin. Tämä lienee helpommin sanottu kuin tehty. Usein löydämme ”futuuri-kortin”, joka pelastaa meidät nykyhetkessä. Tämä pitää muuttaa ja tehdä tulevaisuudessa toisin, mutta nyt en ehdi ajatella tätä kunnolla. Ensi keväänä tai syksynä tähän asiaan on siksi hyvä palata, kun silloin on enemmän aikaakin. Toisinaan ”säpsähdämme” myös voimakkaaseen kokemukseen, että tämä on tapahtunut joskus ennemminkin. Silloin meidät valtaa hetkeksi huono omatunto, jolle vakuutamme, että ei tälle asialle toki ole kukaan muukaan mitään tehnyt. Mutta minä teen. Ensi keväänä – aivan varmasti – minä teen muutoksen, en edes odota seuraavaan syksyyn.

Jos sitten ”säpsähdämme” seuraavana keväänä uudelleen voimakkaaseen kokemukseen, että tämä on tapahtunut joskus ennemminkin, on edessä vaikeampi hetki. Huono omatunto on nyt voimakkaampi kuin edellisellä kerralla. Toki kukaan muukaan ei ole tehnyt mitään tälle asialle, mikä huojentaa huonoa omaatuntoa asiassa. Olenko vain liian vastuullinen ja velvollisuudentuntoinen, kun murehdin tätä asiaa? Vai onko niin, että tämä asia ja sen korjaaminen kuuluu sittenkin jonkun muun vastuualueelle ja tehtäviin? Niin sen täytyy varmasti olla.

Voisiko näin käydä myös työtiimille tai –yhteisölle, että kaikki tapahtuisi futuurissa, aktiivin korvaisi passiivi ja kaikki luottaisivat kolmanteen persoonaan, joka hoitaa kehityksen? Ei suinkaan. Kaikkien tuntema ”joku muu”-vitsi on varmasti myytti. Tai jos ei olisi myytti, se on tapahtunut jollain aiemmista vuosisadoista, ei tällä vuosituhannella. Ja ainakaan se ei varmaankaan ole tapahtunut Suomessa. Näin ei myöskään pääse tapahtumaan tulevaisuudessa, kun alati tarkkailemme itseämme ja omaa työtämme ja tapaamme tehdä sitä – ottaen omaan tekemiseemme toisinaan riittävästi etäisyyttä. Itsereflektio auttaa meitä kehittämään työtämme ja jatkuvaa reflektiota me tarvitsemme myös työtiimissä ja –yhteisössä.