Valikko Sulje

Olenko työssäni ”yhdessä tekemistä kehittävä ässä” vai ”ylivoimaisuuttani rakentava yksinäinen jokeri”?

Vaikka olisi kuinka sitoutunut perustehtäviensä korkeatasoiseen tekemiseen nykyajan asiantuntija- ja johtamistyössä, on yhä useampi koetuksella työn hallinnan kanssa. Työn vaateet ja muutokset haastavat kehittämään omaa osaamista tilanteessa, jossa työtä tehdään yhä usemmin yhdessä – ei vaan kollegoiden vaan myös asiakkaiden ja muiden kumppanien kanssa. Vaikka työ ei pirstaloituisi, sen hallittavuus ja riippumattomuus muista vähenee. Työn kompleksisuus vähentää hallittavuuden tunnetta ja työn kalenterointi on yhä vaikeampaa puhumattakaan työhön lisääntyneestä viestinnästä, jossa on oltava samalla ”kellotaajuudella” tai huomaa muuten pian olevansa ”ihan pihalla” yhteisestä tekemisestä ja yhteiseen tekemiseen kohdistuvista vaatimuksista. Osallisuuden lisääntyneeseen riemuun liittyy näin myös toisista riippuvuuden kasvaminen. Lisääntynyttä ”ONLINEa” voi joku nimittää myös ”arjen tuskaksi”, joka ei saisi kasvaa liian suureksi, vaikka tarpeellisuuden tunteen lisääntyminen ”koukuttaa”.

Harvoin kukaan on yksin ylivoimainen. Se on helppo huomata. Yhdessä tekeminen tuottaa pääsääntöisesti parempaa lisäarvoa ja osaamisintensiivisessä työssä lisäarvo asiakkaalle on erityisen suuri, jolloin paluuta yksin tekemiseen ei enää ole. Kun yhteistoiminta sujuu käytännössä, synnytetään yhdessä parempaa lisäarvoa asiakkaalle. Korkeakouluissa synnytetään lisäarvoa asiakkaiden lisäksi erityisesti opiskelijoille, nuoremmille kollegoille. Opintojaksot ja –kokonaisuudet ovat vaikuttavampia yhdessä tuotettuina, niin kollegoiden kuin opiskelijoiden ja työelämäkumppaneiden erilainen osaaminen yhdistyy ja täydentyy. Se on nykyaikaa.

Entä jos yhteistoiminta ei sujuisi? Silloin visio yhdessä tuotetusta paremmasta lisäarvosta ei toteutuisi? Annetut lupaukset jäisivät toteutumatta ja syntyisi pettymyksiä, joita kohtaisivat niin asiakkaat kuin kollegat – korkeakouluissa myös opiskelijat. Jos opiskelijat saisivat ristiriitaisia ja puutteellisia ohjeita, aikataulut eivät pitäisi ja esimerkiksi arviointi myöhästyisi tai se toteutettaisiin kriteereillä, joista ei ole etukäteen sovittu ja tiedotettu, olisi edessä valituksia ja niiden käsittelyä yhä uudelleen ja uudelleen. Näin ei toki varmaankaan käy koskaan, eikä missään. Jos kävisi, se aiheuttaisi pahaa mieltä ja ”verta” vaikuttaen pahimmillaan erittäin vahingollisesti kahdenvälisiin ja tiimin jne. yhteistyösuhteisiin.

Usein meillä ihmisillä on taipumuksena tehdä mieluummin enemmän kuin vähemmän, kaikkea. Ahmimme kaikkea – työtäkin. On kivaa ja kiehtovaa olla kaikessa mukana, olla aktiivinen ja vaikuttaa – se on positiivista! Niin – se on positiivista niin kauan kuin selviämme siitä, työn hallinta ja hyvinvointi säilyy.

Kaikki haluavat onnistua ja olla hyviä työssään. On kuitenkin tärkeää, että ei yritä olla liian hyvä, ainakaan liian nopeasti. Riittävän hyvä hyväksytään, siitä ei kannata huolehtia tai huolestua.

Oman ylivoimaisuuden liiallisen rakentamisen sijaan on huolehdittava myös siitä, että yhteistoiminta sujuu. Yhteistoiminnassa ei arvioida vain yksilön osaamista vaan sitoutumista yhteiseen toimintaan, sovittuihin pelisääntöihin ja yhteistoiminnalle luotuihin ohjeistuksiin. Vain niiden avulla voidaan yhdessä tuottaa parempaa lisäarvoa, vaikka visiot olisivat kuinka kauniita tahansa. Kenenkään osaaminen ei ole niin ylivoimaista, että hän voisi sitoutua vain visioihin ja asettautua yhteistoiminnassa pelisääntöjen ja yhdessä laadittujen ohjeistuksien ulkopuolelle muista riippumattomana asiantuntijana tai johtajana.

Esitin alussa kysymyksen: Olenko työssäni ”yhdessä tekemistä kehittävä ässä” vai ”ylivoimaisuuttani rakentava yksinäinen jokeri”? Yritän on olla, edellinen. ”Ässä on paikalla, kun tarvitaan ja on sovittu. Häneen voi luottaa. Jokeri ilmaantuu paikalle sattumanvaraisesti, eikä hänen sanaansa voi luottaa saati hänen varaansa voisi rakentaa vilpitöntä ja pitkäjänteistä yhteistyötä.” Minulla on kuitenkin vielä paljon opittavaa. Haluan oppia, sillä uskon, että se on tulevaisuudessa yhä merkittävämpi edellytys työyhteisön onnistumiselle.